Viikonloppu takana, hurja, kiihkeä saturday night fever ja perjantaihumala. Villi, nuori sydän pamppailee rintalastan alla toivoen ja uskoen, rakkauteen ja hurmokseen joka odottaa vapaudessa: Viikonlopussa. Talon seinät ovat häkkien kalterit kun heinäkuun helteinen yö odottaa, kuiskailee kutsuhuutojaan. Viini kuplii kielellä, sen maku pyöristyy makeaksi mansikoiden kera. Auringon ruskeiksi paahtamat varpaat ujutetaan korkokenkiin, hiukset lasketaan auki kehystämään auringon suutelemia poskipäitä. Ja yö odottaa, ovi aukeaa ja villi sydän juoksee taas kohti vapautta: Viikonloppu, vapaus ja villi hurmos.

Niinpä. Olisihan se voinut olla noinkin. Ehkä pieni pisto osui sydämeeni kuullessani asuntoni ulkopuolella ohi kulkevien ihmisten riemuhuutoja, kun ripustin yrttejä kuivumaan. Yrttejä! Minä! Perjantai, kello tuli yhdeksän. Minä oln riemuissani käyttövalmiista tolusta suihkepullossa. Kello tuli puoli kymmenen, pelkäsin jonkun soittavan ja pyytävän ulos, niin etten voisi kieltäytyä. Kello tuli vartin yli kymmenen, suihkussa pesin kasvoiltani kosteuttavan kasvonaamion, joka oli tarkoitettu vanhenevalle iholle. Puoli kahdeltatoista, kesken Englantilaisen potilaan, päätin mennä nukkumaan. Rasvasin kädet huolellisesti ja tarkistin että ovi oli lukossa ja koneet pois päältä. Perjantai-illan huumaa; nuori, villi sydämeni laantui levottomiin helle-yön uniin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta eikä viimeinenkään, jolloin kohtaan sen tosiseikan, että olen vanha. Tai ainakin vanhempi kuin ennen. Ikä ei minua pelota, odotan oikeastaan innolla mitä minusta kehittyy ja miten muutun. Mutta aika itsessään, ajan kuluminen. Joskus tuntuu että elämä ympärilläni, tämä ajanjakso jolla elän, on juna jota yritän tavoittaa mutta myöhästyn joka pysäkillä. Ole jalkapatikassa ja aina myöhässä. Olen 25-vuotias ja tyytyväinen ikääni. Kunnes joku 21-vuotias; joka on matkustanut maailman ympäri pimeintä Afrikkaa myöten, opiskelee kaupallista, rahanarvoista uraa itselleen, seurustelee elämänsä rakkauden kanssa; ilmaantuu näköpiiriin ja saa minut, hyödyttömän humanistin haaveineen ja oikukkaine mielineen, tuntemaan itseni vanhaksi ja loppuunkalutuksi. "Ai elämä, se meni jo! Ensi kerralla sitten uudestaan!"

Paras ystäväväni lähti kolmeksi viikoksi Japaniin reilaamaan ja on tavannu elämänsä rakkauden. Hän siirtyy eteenpäin. Niin itsekkäältä ja lapselliselta kuin se kuulostaakin, en haluaisi päästää hänestä irti. "Ehkä me muutamme yhdessä Saksaan tai jonnekkin muualle..." Hän suunnittelee ja minun kaulani kalpenee: Luopumista, se tarkoittaa osaltaan luopumista. Kuitenkin, rakkaudessa on annettava toisen mennä. Mutta en ole koskaan tuntenut itseäni näin vanhaksi kuin tuona lauantai-päivänä. Olen 25 ja asun opiskelija-asunnossa. Saan vanhemmiltani rahallista avustusta. Olen aloittanut miljoona kirjan alkua ja novellin tynkää mutta en saa mitään valmiiksi. Minulla on haaveita muttei selkeää päämäärää. Ja ajan kello tikittää armottomasti.

Sunnuntai, päivä joka ei koskaan anna mitään hyvää. Seisovaa, tyhjää tulevan viikon odotusta ja epämääräistä stressiä ja huolta. Äiti soittaa. Ehkä joskus, kärsiessä vanhuuden tuskastaan, on vain kuunneltava vanhempaa henkilöä. "Minä löysin itseni vasta päälle kolmekymppisenä ja joskus tuntuu, etten edes ole löytänytkään itseäni. Aina tulee uusia puolia esiin, mikä on mahtavaa."  Niinpä, kun oikein ajattelee: ehkä aika ei olekaan juna joka kiitää edelläni, ehkä aika onkin sisällä itsessäni ja jatkuva kehitys estää minua saavuttamasta itseäni, Oloni paranee ja yritän pitää mielessäni viisaita, yksinkertaisia sanoja: "Älä mieti mitä muut tekevät ja vertaa itseäsi muihin, tee mitä itse haluat. Tämä on SINUN elämäsi."

Viikonloppu takana, yksi monista. Minulla on ollut paljon viikonloppuja takanani, hurjia ja taannehtivia. Päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Hetkiä joita en muista ja hetkiä joita en unohda koskaan. Olen elänyt 25 vuotta tällä pallolla ja saatan elää vielä triplaten sen. Sanoisinko, että olen saattanut elämäni aluilleen ja luonut pohjan sille mitä haluan: elää omaa elämääni, omaa aikaani ja kulkea omaa tietäni vaikka juna olisi jo kaukana taivaanrannan takana. Ja ehkä, kulkiessani sen jäljessä raiteita pitkin etten aivan eksy suunnasta, saatan pysähtyä oleskelemaan jollakin pysäkillä vähän pidempään jos se minua huvittaa. Ei tässä mikään kiire ole.